Language selection:
På svenska
|
In English
Haku
Etusivu
Luken etusivu
Kasvigeenivaraohjelma
MaatiaisTietoPankki
Etusivu > Tietopaketit > Kasvigeenivarat > MaatiaisTietoPankki > Viljat > Vehnä > Viljelyhistoria
Vehnän pitkä kehityshistoria
Vehnän pitkä viljelyhistoria on tarkoittanut myös pitkää kehityshistoriaa, jossa on muodostunut lukuisia muotoja.

Tavallisimmin vehnästä puhuttaessa tarkoitetaan leipävehnää (Triticum aestivum), joka on nykyään viljellyin vehnän suvusta. Vehnien päämuotojen määrityksessä käytettävältä kromosomiluvultaan leipävehnä edustaa kehittyneintä muotoa eli heksaploidista (42) muotoa.

Sen sijaan yksijyvävehnä eli einkornvehnä (Triticum monococum) on vehnien perusmuoto. Se on kromosomiluvultaan diploidinen (14). Siitä erotetaan alalajeina villi (subsp. boeoticum) ja viljelty (subsp. monococum) muoto. Yksijyvävehnä on kotoisin Lähi-idästä, jossa edelleen villiä yksijyvävehnää kasvaa tammimetsiköissä ja teiden pientareilla. Oleellinen ero villin ja viljellyn muodon välillä on se, että viljellyn tähkä pysyy kypsyessään koossa, mikä on tärkeä jyväsadon talteen ottamisen kannalta.

Emmervehnä (Triticum turgidum) on seuraava eli tetraploidinen taso vehnien joukossa. Myös viljelty emmervehnä on syntynyt villistä kantamuodostaan Lähi-idän alueella. Viljellyt yksijyvävehnä ja emmervehnä lienevät syntyneet samoihin aikoihin noin 10 000 vuotta sitten. Tähkylältään kaksijyväinen emmervehnää on viljelty yleisemmin kuin yksijyvävehnää, jonka tähkylässä on nimensä mukaisesti yksi jyvä.

Emmervehnää viljeltiin vuosisatoja sitten pohjoisillakin alueilla. Suomestakin on tehty arkeologisia löytöjä emmervehnästä Varsinais-Suomesta Turusta ja Paimiosta, jotka ajoittuvat noin 500 vuotta ennen ajanlaskumme alkuun.

Emmervehnästä muodostui laajassa viljelyssä useita vehnämuotoja. Merkittävin on ollut ns. makaronivehnä (Triticum turgidum subsp. durum) jota edelleen viljellään Välimeren maissa pastojen raaka-aineeksi.

Vehnän evoluutiossa on ollut ratkaisevinta leipävehnän syntyminen. Heksaploidinen muoto lienee syntynyt kuudennella vuosituhannella ennen ajanlaskumme alkua Lähi-idässä. Alkeellisimmat heksaploidiset vehnät olivat lähellä spelttivehnää (Triticum aestivum subsp. spelta). Leipävehnästä poiketen spelttivehnä ei ole paljasjyväinen, vaan sen jyvät ovat helpeiden ympäröimiä. Spelttivehnää on ryhdytty viime vuosikymmeninä enemmän viljelemään etenkin Keski-Euroopassa, mutta myös Suomessa.

Paljasjyväinen leipävehnä pystyi syrjäyttämään varhaisemmat vehnämuodot viileimmillä ja mantereisimmilla aluiella. Sillä on muihin vehnämuotoihin verrattuna erinomaisia ominaisuuksia, joista merkittävin on leivontakelpoisuus. Se sisältään eniten gluteiinia eli sitkoainetta, joka kuohkeuttaa leivän. Vehnällä on myös korkea ravintoarvo.

Vehnä vaatelias viljeltävä Suomessa

Leipävehnän vanhimmat arkeologiset jyvälöydöt on tehty Suomessa Varsinais-Suomesta Salosta ja Paimiosta noin 300 vuotta jälkeen ajanlaskumme alun. Emmervehnästä on varhaisempia löytöjä.

Oletettavasti kevätvehnän viljely on vanhempaa kuin syysvehnän. Kevätvehnä on ilmeisesti kulkeutunut Suomeen idästä. Sen sijaan syysvehnää lienee tullut sekä lännestä Skandinaaviasta että idästä Venäjältä ja Baltiasta. 

1700-luvulla vehnää viljeltiin lähinnä Varsinais-Suomessa. Syysvehnää viljeltiin rannikon savimailla ja kevätvehnää sisämaassa. Syysvehnästä viljeltiin pienijyväistä ja lyhyttähkäistä, hyvin talvenkestävää pölkkyvehnää (Triticum aestivum subsp. compatum), jota kutsuttiin myös lesipäävehnäksi ja pyylyvehnäksi. Suomessa sitä viljeltiin paikoin vielä 1800-luvun lopulla. Pölkkyvehnää on viljelty aiemmin laajalti Euroopassa.

Pitkätähkäisempi ja satoisampi ns. tavallinen syysvehnä syrjäytti pölkkyvehnän 1800-luvulla. Syysvehnä oli huonompisatoista kuin kevätvehnä, mutta siitä sai vaaleampia jauhoja.

Vehnän viljely oli 1900-luvun alussa vähäistä, kunnes se alkoi yleistyä 1930-luvun erittäin lämpiminä kesinä. Samalla siirryttiin enemmän kevätvehnän viljelyyn.

Suomessa kasvanut vehnä on proteiinipitoisuudeltaan maailman parhaita. Sen sitkon laatu ei kuitenkaan aina vastaa lajikkeista tai ilmasto-olosuhteista johtuen parhaita mahdollisia leivontavehnän vaatimuksia. Erityisen vahvasitkoisen ja paljon proteiineja sisältävän vehnän tuotanto on mahdollista vain mannerilmastossa, kuten Kanadassa ja Yhdysvalloissa. Sitä sekoitetaan Euroopassa tuotettuun vehnään vahventamaan sitkoa.

Vehnän monipuolinen ravintokäyttö

Ydinvehnäjauho jauhetaan jyvän ydinosasta, josta alkio ja kuorikerrokset poistettu. Vehnäjauhosta on eri karkeusasteita. Se on parhaimmin leipoutuva jauho, sillä sitko tekee taikinan kimmoisaksi ja leivän hyvin nousevaksi.

Kuitupitoinen grahamjauho on täysjyväjauhoa, joka jauhetaan kokonaisista vehnäjyvistä. Väriltään tummahko hiivaleipäjauho on suomalainen jauhoerikoisuus, joka jauhetaan jyvän kuoriosien ja ytimen väliin jäävistä osista. Siinä on proteiineja, kuitua, kivennäisaineita ja vitamiineja.

Vehnähiutaleet valmistetaan kokonaisista jyvistä höyryttämällä ja litistämällä. Niitä käytetään puuroihin, leipiin, sämpylöihin, piirastaikinoihin ja mysleihin. Vehnälese saadaan jyvän uloimmista kuitumaisista kerroksista. Ravintokuitupitoista vehnälesettä käytetään leivonnassa, viiliin tai jogurttiin sekoitettuna.

Ravintorikasta ravintolisänä käytettävä vehnänalkio valmistetaan vehnän jyvästä irrottamalla siitä alkio-osa. Vehnänalkioista saadaan myös puristamalla öljyä, jota käytetään ravintolisänä ja kauneudenhoidossa. Mannasuurimot ovat erityisellä raekoneella valmistettuja vehnän jyvän ydinrakeita. Niitä käytetään vellien ja puurojen raaka-aineena.

 


Luonnonvarakeskus (Luke), puhelinvaihde 029 522 6000, etunimi.sukunimi@luke.fi
© Luke 2015