Language selection:
På svenska
|
In English
Haku
Etusivu
Luken etusivu
Kasvigeenivaraohjelma
MaatiaisTietoPankki
Etusivu > Tietopaketit > Kasvigeenivarat > MaatiaisTietoPankki > Peruna > Viljelyhistoria
Andien villiperunasta eurooppalaisten ruokapöytiin

Kuva: Merja Veteläinen/MTT

Perunan koti on Etelä-Amerikassa Andien vuoristossa 3000-4600 metrin korkeudessa, jossa se on otettu viljelykäyttöön noin 5 000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Peruna (Solanum tuberosum) kuuluu koisokasvien Solanaceae heimoon, johon kuuluu vihanneskasveja, kuten tomaatti, paprika ja munakoiso.

Andien intiaaniväestö etsi villiperunoista vähemmän kitkeriä yksilöitä ja sellaisia, jotka eivät aiheuttaneet vatsavaivoja tai muita myrkytysoireita. Niistä valikoitui viljeltäviä lajeja, jotka risteytyivät herkästi keskenään ja villiperunan kanssa. Paikallisia Andien perunoita on hyvin monentyyppisiä. Paikalliset ovat suosineet värikkäitä perunoita ilmeisesti esteettisistä syistä, mutta myös siksi että ne ovat näkyneet paremmin perunaa nostettaessa.

Espanjalaiset löytöretkeilijät toivat perunan Eurooppaan 1500-luvulla. Koska Andien peruna (subsp. andigena) oli tuotti mukuloita 12 tunnin päivänpituudessa, vain eteläisimmässä Euroopassa siitä saatiin satoa. Sen sijaan myöhemmin 1800-luvulla Eurooppaan tuotu perunan chileläinen alalaji (subsp. tuberosum) oli sopeutunut tuottamaan mukuloita pidemmässä päivänpituudessa ja se soveltui paremmin eurooppalaisiin kasvuolosuhteisiin.

Ensimmäiset tiedot perunasta Ruotsi-Suomessa ovat vuodelta 1658. Perulaiseksi koisoksi kutsuttu peruna oli Uppsalan Kasvitieteellisen puutarhan kasviluettelossa.

Vasta 1700-luvulla perunan viljely ihmisten ravinnoksi alkoi vähitellen yleistyä Euroopassa, sitä ennen perunaa oli lähinnä viljelty yliopistoissa ja herraskartanoissa mielenkiinnon vuoksi.

Peruna suomalaisten perusravinnoksi

Ensimmäiset tiedot perunan viljelystä Suomessa on vuodelta 1727 ruotsinmaalaisen kauppaneuvoksen Jonas Alströmin raportista, jossa esiteltiin perunan viljelymahdollisuuksia Ruotsin valtakunnassa ja todettiin perunan viihtyvän myös Suomessa. Alströmin ruotsinkielisen perunanviljelyn oppaan käännös vuodelta 1729 on ensimmäinen suomenkielinen peruna-opas: "Potatoesten istuttamisen muoto nijn hywin sijhen tietoon nähden cuin Engelandista ja Irrlandista minlla sijtä on, cuin myös sen comivuotisen oman coettelemuksen cautta täällä Ruotzis".

Etelä- ja Lounais-Suomen säätyläiset ryhtyivät perunanviljelyyn 1730-luvulla. Fagervikin kartanossa Inkoossa, Länsi-Uudellamaalla nähtävästi ensimmäisenä aloitettiin perunan viljelykokeilut 1720-luvun loppupuoliskolla tai viimeistään 1730-luvun alussa. Kartanoon töihin tulleet saksalaiset peltisepät toivat perunat tullessaan.

Nauriiseen, ohraan ja rukiiseen sekä pettuleipään tottuneet suomalaiset vierastivat pitkään uuden ravintokasvin makua. Lisäksi perunan viljelyn omaksuminen vei aikansa. Kukkivaa perunakasvia luultiin koristekasviksi, sitä yritettiin kylvää siemenestä, vihertyneet perunamukulat aiheuttivat vatsavaivoja ja makeaan kaskinauriiseen tottuneelle perunan maku oli outo. Perunan viljely levisi viimeisenä Suomen pohjois- ja itäosiin. Varsinkin Itä-Suomen kaskiviljelyjärjestelmään peruna soveltui huonosti, sillä perunan tarvitsemaa peltoa oli niukalti. 

Kansanvalistusta perunan viljelyyn

Viranomaiset ja papisto ymmärsivät satoisan ja helposti viljeltävän perunan arvon kansanravintona ja valistivat epäluuloista rahvasta. Erityisesti papisto saarnasi kansalle perunanviljelyn tärkeydestä.

Perunan viljelyn innokas kannattaja Asikkalan kappalainen Axel Laurell (1715-1790) viljeli perunoita maatilallaan Päijät-Hämeessä vuodesta 1750 lähtien. Hän saarnasi kirkossa perunan puolesta. Laurell kirjoitti viljelykokemuksistaan perunan viljelyoppaan "Lyhykäinen Kirjoitus, Potatesten Eli Maan-Päronain Wiljelemisestä, säilyttämisestä ja hyödytyxestä Huonen hallituxesa". Se painettiin kuninkaan käskystä vuonna 1773. Ohjeet oli tarkoitettu säätyläisille, mutta myös rahvasta kehotettiin käyttämään perunoita. Laurell opasti syömään kuorineen keitettyjä "kokoperunoita" kylminä tai lämpiminä suolakalan tai pelkän suolan tai suolaveden kanssa samaan tapaan kuin tuttuja nauriita. Perunoita kypsennettiin myös uunissa tuhkaan peitettynä ja hauduttamalla kuumilla kivillä vuoratussa kuopassa.

Pommerin sota (1757-1762) on tärkeä käännekohta perunan viljelyn yleistymiselle Suomessa. Saksasta palanneet suomalaiset sotilaat toivat mukanaan Etelä- ja Länsi-Suomeen perunoita, joihin he olivat seitsenvuotisen sodan aikana tutustuneet ja joiden mausta he olivat oppineet pitämään. Sotilaat ryhtyivät viljelemään perunaa torppiensa peltotilkuilla. Lisävauhditusta perunan viljelylle tuli 1770-luvun alun nälkävuosista, jolloin hätäravintona markkinoidun perunan viljely alkoi vakiintua. Lisäksi vuonna 1797 maatalouden edistämiseksi perustettu Suomen Talousseura otti ensimmäiseksi perunan edistämisohjelmaansa. Se järjesti viljelykilpailuja ja jakoi ilmaista siemenperunaa.

Ensimmäisistä Suomessa viljellyistä perunalajikkeista on joitakin tietoja. Turun Akatemian taloudellisen kasvitieteen opinnäytetyössä vuodelta 1782 Jonas Cajanus esittelee keltaisia, valkoisia ja punaisia perunoita. Keltaisia pidettiin parhaimpina ja varmatuottoisimpina. Ne olivat varhaisperunoita, jotka tuottivat suuria ohutkuorisia mukuloita. Paljon mukuloita tuottaneet valkoiset perunat vaativat pitkän kasvuajan. Violetinpunaiset perunat tekivät vähän mukuloita, mutta pitkät ja käyränmalliset mukulat olivat erittäin suurikokoisia.

1700-luvun lopulta lähtien peruna alkoi juurtua erottamattomaksi osaksi suomalaista ruokavaliota. Perunaa ryhdyttiin käyttämään keitinperunoiden ja perunamuusin lisäksi monipuolisesti ruuanvalmistuksessa, kuten rieskoissa, limpuissa, piirakoissa, keitoissa, haudutetuissa laatikkoruoissa.

 

 

Luonnonvarakeskus (Luke), puhelinvaihde 029 522 6000, etunimi.sukunimi@luke.fi
© Luke 2015